Director Saija Mäki-Nevala was born in Kihniö but moved away as soon as it became possible. The village road with few buildings, and faces that were all to familiar to her, wasn’t enough. The real life and the possibilities of achieving dreams seemed to be somewhere else. After 18 years she goes back to look at Kihniö. She observes the ex-home village with feelings between love and foreignness. Is Kihniö more than its inhabitants? Is Kihniö just a name for the roots which we can’t either choose or forget? This observational documentary is a portrait of silent village, but the main role still belongs to its people. They are proud of living in a safe place where they all know each other. The most important goals in life are to have a permanent job and to own a house. When they achieve those things and can have their family around, everything is just fine. You don’t need anything else.

Kihniön kirkonkylän raitti on tyhjä. Yksi suora tie, jonka varrelle on heitelty vanhoja kaksikerroksisia puutaloja lännenkylän malliin. Osa taloista kaipaa kipeästi kunnostamista ja osa on aivan purkukunnossa. Ikkunoihin on lyöty lautoja, suksia ja pulkkia lojuu koulun pihalla keskellä kesääkin ja sekatavarakaupan pihalla makaa kasapäin purkamatonta myyntitavaraa. Kylänraitin väripilkkuja ovat liikennemerkit osoittaen korotettuja suojateitä, joita kenenkään ei näe koskaan ylittävän. Kaikki tapaamamme kihniöläiset ovat samaa mieltä muutamasta Kihniön erityispiirteestä: missään ei morjestella yhtä ahkerasti, kylähulluja olisi vaikka jakaa muihin kyliin ja jos ei itse tiedä, mitä on tehnyt, naapuri kyllä tietää. Kihniö ei kuitenkaan ole paha paikka, vaan hyvä paikka elää, “saahan täältä kaikki peruselintarvikkeetkin.”